Sokraattinen keskustelu on n. 4-12 hengen ryhmille soveltuva keskustelumenetelmä. Sen avulla pääsee rauhoittumaan ajattelun äärelle, ja se opettaa yhteisen pohdinnan piirteitä ja toisen ymmärtämisen tärkeyttä.
Keskustelun kesto voi vaihdella. Minimi on 2-3 tuntia, ja 2 x 2,5 tuntia tuo selkeästi esiin vuorovaikutuksen ja keskustelun perusilmiöitä.
Sokraattinen keskustelu soveltuu kaikille ja erilaisille ryhmille. Aiheet valitaan ryhmän kanssa.
Lue lisää alta, se on ote v. 2008 Helsingin yliopistolla pidetystä luennosta:
”…sokraattinen metodi ei ole tapa opettaa filsofiaa, vaan filosofoinnin taitoa: se ei ole johdatus filosofien oppirakennelmiin, vaan tarkoitus on tehdä oppilaista itsestään filosofeja.”
Sokraattinen metodi
Ajattelun haastetta on lähestytty filosofian historiassa eri tavoin. Helposti käy silti tässä kuvailujen paljoudessa niin, että itse ilmiö karkaa käsistä. Eri suunnista asiaa lähestyvien kuvailujen merkitys onkin joskus juuri siinä, että ne hellävaraisesti pakottavat, ”ehdottavat” uudenlaisen ajatuksen mukaan ottamista omaan käsitysmaailmaan. Omien ajatuksellisten ennakkorakennelmien, ennakko-oletusten tai fiksaatioiden tunnistaminen on ensiaskelia ajattelun haasteen kohtaamisessa. Jotta voi kohdata ajattelun haasteen, on kohdattava itsensä.
On kuitenkin filosofinen menetelmä, jossa useat ajattelun haasteeseen liittyvät ilmiöt pääsevät esiin, tulevat kuuluville, ja jossa menetelmässä nämä ilmiöt ovat myös reflektiivisen mielenkiinnon kohteena. Menetelmä on nimeltään Sokraattinen metodi. Sokraattisella metodilla tarkoitan tässä tiettyä saksalaisen matemaatikon ja filosofin Leonard Nelsonin kehittämää ja kuvailemaa menetelmää. Maailmasta – ja Googlesta – läytyy hakusanoilla sokraattinen dialogi, -keskustelu, -menetelmä tai metodi satoja osumia. Voi hyvin sanoa, että Sokraattisesta dialogista terminä on muodostunut samanlainen keräilysammio kuin vaikkapa termeistä filosofia, coaching, dialogi tai johtajuus. Näiden määreiden alle, kuten siis myös sokraattisen dialogin alle, voi laittaa lähes mitä tahansa, löyhä viittaus johonkin alkuperään riittää arkikäytössä legitimoimaan nimen.
Samoin on laita filosofisen praktiikan tai filosofin vastaanoton suhteen: filosofiksi voi kutsua itseään kuka tahansa, samoin filosofin vastaanoton voi perustaa kuka tahansa, siis myös ilman filosofista koulutusta.
Sokraattisen metodin historia
Sokraattisen metodin kehittäjä Leonard Nelson (1882-1927) toimi Göttingenin yliopistolla filosofian tohtorina. Hän esitteli vuonna 1922 Göttingenin Pedagogisessa yhdistyksessä pitämässä puheessa ”Die sokratische Methode” menetelmän, joka oli kaikille avoin: sen avulla kuka tahansa voi pohtia filosofisia, eettisiä, elämään tai maailmaan liittyviä kysymyksiä. Nelsonilla tällaisen keskustelutavan kehittämiseen liittyi myös sosiaalisia aspekteja. Tuohon aikaan Saksa oli 1. maailmansodan hävinnyt maa, jossa oli suuri työttömyys, ja paljon työttömiä työläisiä. Filosofian professoriksi häntä voi pitää ennakkoluulottomana, sillä hän järjesti keskusteluja myös työläisille, tavoitteena heidän oman ajattelunsa kehittäminen ja ehkä sitä kautta ”vapauttaminen” tuosta työläisen ”alaikäisyyden” tilasta.
Nelsonin kuulijoiden joukossa oli opiskelija nimeltään Gustav Heckmann (1898-1996). Heckman opiskeli tuohon aikaan matematiikkaa, fysiikkaa ja filosofiaa, ja hän vakuuttui puheen esittelemästä metodista niin paljon, että päätti ryhtyä seuraamaan tuota metodia. Heckman käytti metodia aikuiskasvatuksessa ja opettajakoulutuksessa vuosikymmeniä. Vuodesta 1969 hän koulutti ryhmän Sokraattisen keskustelun vetäjiä, jotka ovat ylläpitäneet tätä traditiota ja kouluttaneet lisää keskustelunohjaajia vuosien saatossa.
Selkeyden vuoksi käytän näitä termejä jatkossa seuraavasti:
– Sokraattinen metodi viittaa Leonard Nelsonin kehittämään menetelmään.
– Sokraattinen keskustelu (Sokratisches Gespräch) on tälle pohjalle rakentuva tietyntyyppinen dialogimenetelmä, jota kuvaan aivan pian lisää.
– Dialogilla taas tarkoitan sellaista ihmisten kohtaamista, jossa kohtaamisessa muodostuu mahdollisuus omaksua uusia näkemyksiä, liittää itsensä johonkin sellaiseen, jota ei itsellä vielä ennen tuota tilaisuutta ollut. Tavallinen keskustelu on yleensä mielipiteiden vaihtoa ja sen jälkeen molemmat osapuolet ovat asioista yleensä samaa mieltä kuin ennenkin.
Leonard Nelson kuvaili Sokraattisen metodin perusajatusta vuonna 1922 pitämässään puheessa seuraavasti:
”…sokraattinen metodi ei ole tapa opettaa filsofiaa, vaan filosofoinnin taitoa: se ei ole johdatus filosofien oppirakennelmiin, vaan tarkoitus on tehdä oppilaista itsestään filosofeja.”
Miksi metodin nimi on Sokraattinen metodi? Kun lukee Platonin dialogeja, saa Sokrateesta kuvan kyllä haastavana kyselijänä ja keskustelukumppanina, mutta samalla myös autoritäärisenä hahmona, jonka ajatuksenjuoksua muiden on vaikea seurata. Pääasiassa näissä dialogeissa on äänessä Sokrates, joka todella vetää sellaisia kaaria ajatusten väliin, ettei muille jää muuta mahdollisuutta kuin todeta ”kyllä Sokrates, kautta Zeuksen, niin se on.” Sokrateella ei myöskään esitellyt mitään oppirakennelmaa tai metodia, hän vain tunnusti olevansa ei-tietävä. Esimerkiksi dialogissa Apologia eli puolustuspuheessaan hän kertoo pyytäneensä keskustelukumppaneitaan vain ajattelemaan, siis välttämään kaikkia opettavia totuuksia ja mieluummin näyttämään hänelle sen tien, jota kautta totuus löytyisi. Esimerkki s. 13. kun Delfin oraakkeli on vastannut kysymykseen kieltävästi kysymykseen siitä, onko ketään viisaampaa miestä kuin Sokrates.
Sokrates toteaa puolustuspuheessaan tuomareille ja kuulijoille: ”Ateenan miehet, juuri tämä etsiskely on herättänyt monella taholla kiivasta ja katkeraa vihaa minua kohtaan.”
Sokrates siis myönsi avoimesti, ettei tiedä.. Samalla hän selvästikin oppi, että ihmisillä on paljon kuvitelmia siitä, että he tietävät. Mihin Sokrateen viisaus siis perustui: siihen, ettei hän tiennyt, vai siihen, että hän tiesi muiden kuvittelevan tietävänsä? Tämän perusviisauden jakaminen on yhteistä Sokrateen hahmolle ja Nelsonin ymmärrykselle: me luulemme usein tietävämme.
Sokrates lähestyi asiaa yleensä esimerkkien avulla. Kun kyse oli rohkeudesta, hän haastoi Ateenan kuuluisimmat sotapäälliköt keskusteluun. Lopputuloksen tiedämme: nämä kaikkein rohkeimpina pidetyt miehet joutuivat toteamaan, etteivät he tienneet mitä on rohkeus. Sama esimerkistä eteneminen pätee myös Sokraattiseen metodiin: peruskysymyksen muotoilun jälkeen otetaan käsittelyyn esimerkki, jonka avulla kysymyksestä yritetään tehdä selkoa. Filosofointi lähtee molemmissa liikkeellä yksittäisestä esimerkistä, joka kuvaa peruskysymystä.
On tutkijoita, jotka esittävät, että Sokrates oli filosofi, tai jopa ensimmäinen filosofi. Toisaalta väitetään, ettei Sokrates ollut filosofi lainkaan. Ja tähän voidaan lisätä, että Sokrateen keskusteluista saadaan kuvaa vain Platonin dialogien kautta. Sokrateen hahmo ei siis suinkaan ole yksiselitteinen, mutta Nelsonille ja Sokrateelle oli vielä yksi asia yhteistä. Nelsonin mielestä jokainen meistä – ”jokanainen, jokamies ja jokalapsi” – on kyvykäs filosofoimaan.” Näinhän myös Sokrates totesi: jokainen pystyy ajattelemaan, jos ei vaan kuvittele jo tietävänsä.
Nelsonin metodista tekevät siis Sokraattisen edellä mainitut kolme tekijää:
- Tieto siitä, että suuri osa tiedostamme rakentuu luulojen varaan.
- Filosofointi lähtee liikkeelle yksittäisestä elävän elämän esimerkistä.
- Luottamus siihen, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus filosofointiin, jos he vain suostuvat ajattelemaan avoimesti.
Sokraattinen keskustelu
Sokraattinen keskustelu on keskustelumenetelmä 4-12 hengen ryhmille, jotka haluavat yhdessä pohtia ja etsiä uusia näkökulmia kulloiseenkin aiheeseen. Varsinaisesti Sokraattinen keskustelu levisi laajemmalle 1980- ja 90-luvulla, kun menetelmä levisi Saksa ulkopuolelle Hollantiin, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Sitä on sovellettu aikuiskasvatuksen ja opettajankoulutuksen lisäksi yrityskonsultaatiossa, kansanopistoissa, vapaaehtoisryhmissä, kouluopetuksessa ja lasten filosofiassa.
Mistä Sokraattisessa keskustelussa sitten keskustellaan? Aihe vaihtelee, mutta yleensä se on kuitenkin ryhmälle etukäteen määritelty. Keskusteluaiheiden tulee olla luonteeltaan filosofisia, kuten seuraavista esimerkkiaiheista käy ilmi:
Mitä on ystävyys?
Mistä olemme vastuussa?
Mitä on vapaus?
Mitä tarkoittaa ”merkityksellinen”?
Mitkä ovat hyvän kasvattajan tunnusmerkkejä?
Onko eläimillä oikeuksia?
Mitä on todellisuus? (Esimerkki aiheesta: Mikä on suurin tuntemasi ympyrä?)
Onko ihminen luonnostaa hyvä vai paha?
Onko olemassa oikeutettua epätasa-arvoa?
Mitä on kohtaaminen?
Mitä on tahdon heikkous?
Oliko se vain silmänräpäys?
Pitäisikö aborttikysymys jättää naisten ratkaistavaksi?
Sokraattisen keskustelun aiheena olevat teemat ovat sellaisia, joista meillä voi ihmisenä olemisen kokemuksen kautta olla jonkinlainen käsitys tai kokemus. Aiheiksi käyvät vain sellaiset aiheet, joihin voidaan pohdinnan kautta löytää vastauksia ja jotka kuuluvat kaikkien osallistujien kokemuspiiriin. Aiheet, jotka vaativat empiiristä tai historiallista tietoa, tai perustuvat pelkästään subjektiiviselle kokemukselle, eivät sovellu keskustelukohteiksi.
Keskustelu etenee vetäjän johdolla siten, että jokainen osallistuja kertoo omakohtaisen esimerkin aiheesta. Esimerkin tulee olla todellinen tapahtuma omasta elämästä, ja konkreettisen tilanteen on pitänyt tapahtua kertojalle. Esimerkki on hyvä tiivistää pääpiirteissään noin kolmeen minuuttiin ja siitä tarvitsee kertoa aluksi vain oleellinen – ikään kuin tarinalla olisi alku ja loppu.
Keskustelun kulku
Ryhmä valitsee kerrotuista esimerkeistä yhden, joka heidän mielestään kuvaa keskustelun aihetta. Valittu esimerkki kirjoitetaan fläpille kaikkien näkyviin kokonaisin lausein, ja muut voivat täsmentää tapahtuman kulkua kysymyksin. Keskustelulla on ohjaaja, joka pitää huolen siitä, että keskustelun kulun kannalta oleelliset kohdat tulevat kirjattua fläpille kaikkien näkyviin. Ohjaajan tehtävä on varmistaa keskustelun toimivuus, ei osallistuja keskusteluun. Keskustelun kulkua voi kuvat tiimalasimallin kautta:
Valittuun aiheeseen kerrotaan esimerkki, jota ryhdytään yhdessä ruotimaan. Keskustelu johtaa aiheessa syvemmälle, ”kapeammalle” alueelle, josta taas puolestaan alkaa erottautumaan ennakko-oletuksia ja –käsityksiä.
Ohjenuorat
Sokraattisella keskustelulla on ohjenuorat, joita osallistujien odotetaan noudattavan. Toisaalta ne kuvaavat sitä, mitä hyvässä keskustelussa on jo sellaisenaan mukana, jolloin niitä on nimitetty myös sokraattisiksi hyveiksi. Ohjenuorat ovat seuraavat:
1. Ajattele itse
– oman kokemuksen pohjalta
– älä siteeraa tai käytä ulkopuolisia auktoriteetteja
2. Ajattele hitaasti (yksi asia kerrallaan)
3. Ei pitkiä yksinpuheluita
4. Kuuntele muita
5. Pysy esimerkissä
6. Etsi omia näkökulmia (rehellisyys itselle)
7. Etsi yhteisiä näkökulmia (konsensus-vaatimus)
Vuonna 1996 Sokraattista keskustelu-traditiota ylläpitämään perustettu GSP – Gesellschaft für sokratisches Philosophieren esittelee nettisivuillaan seuraavat ohjenuorat:
Osallistujat esittävät vain omia mielipiteitä, ”auktoriteettien” näkemykset eivät kelpaa argumenteiksi.
Aihetta lähestytään konkreettisen esimerkin kautta, josta sitten edetään abstraktioon. Siksi yleensä valitaan yksi osallistujien esimerkeistä keskustelun lähtökohdaksi.
Osallistujien kesken syntyvä todellinen yhteisymmärrys asiasta on tärkeämpää kuin nopean vastausten tai ”tulosten” löytäminen.
Asiassa edetään askel askeleelta kaikkien keskustelijoiden osallistumisen avulla.
Keskustelun edetessä syntyneille väitteille, oletuksille ja kysymyksille pitää löytyä puolta ja kieltäviä näkemyksiä ja ne pitää pystyä perustelemaan.
Osallistujat luovat yhdessä lauseita, joista kaikki voivat olla samaa mieltä.
Näiden ohjenuorien tarkoitus on edesauttaa hyvän keskustelu- ja vuoropuhelutilanteen perusilmiöiden syntymistä. Samalla ne antavat kuvan siitä, millaista keskustelukäyttäytymistä osallistujilta odotetaan. Keskusteluihin liittyy myös metakeskustelu, ”keskustelu keskustelusta”, jonka tarkoitus on selventää ryhmän tilannetta ja ryhmädynamiikkaa, jotta keskustelun jatkaminen olisi aina mahdollista.
Sokraatikko vai dogmaatikko
Haluaisin vielä nostaa esiin kaksi keskeistä Nelsonin Sokraattisen metodin piirrettä, jotka kuvaavat ajattelun haastetta filosofisesta näkökulmasta. Toinen niistä on regressiivinen abstraktio, toinen dogmien välttäminen.
Sokraattisen metodin tietoteoreettisen ytimen muodostaa metodi, jota Nelson kutsui regressiiviseksi abstraktioksi. Tämän termin voi ymmärtää, kun selittää sen sananmukaisesti: eteneminen tapahtuu takaperin yksityisestä tai yksityiskohtaisesta yleiseen. Käytännössä siis juuri siten, kuin Sokraattisessa keskustelussa edetään, eli konkreettisen esimerkin kautta yleistyksiin. Nelson pitää tätä etenemistapaa ainoana filosofisesti rehellisenä tapana, sillä regressiivinen abstraktio etenee matemaattisen loogisesti: seuraava argumentti rakentuu aina edellisen päälle, tukeutuu siihen, ja siten tämän metodin avulla löydetyistä tosilauseista muodostuu väistämättä loogisen ketjun mukaisia johtopäätelmiä. Kun siis on lähdetty liikkeelle kaikkien hyväksymästä arkielämän tositapahtumasta, ja siitä edetään kohti abstraktimpia tasoja askel askeleelta, pitäisi lopputuleman olla syy-seuraus-suhteiltaan perusteltavissa oleva ja logiikkaan perustuva.
Tätä menetelmää Nelson suositteli erityisesti filosofian opetukseen. Miksi? Koska hän oli vahvasti sitä mieltä, että näin ihmiset oppisivat ajattelemaan itse, eikä heidän tarvitsisi tyytyä auktoriteettien näennäistotuuksiin. Regressiivinen abstraktio haastaa ihmiset ajattelemaan itse syy-seuraus-suhteita, miettimään miten asia nyt menikään. Nelson toistaa useasti ”Sokraattinen metodi”-puheessaan, ettei filosofiaa voi opettaa tai filosofista viisautta opettamalla välittää. Hän kirjoittaa: ”Yleiset totuudet voidaan kyllä pukea sanoiksi ja kuulla. Mutta se ei tarkoita vielä lähellekään sitä, että ne ymmärrettäisiin.” Ymmärrys on Nelsonin mukaan sitä, että pystyy luomaan yhteyden yleisenä pidetyn totuuden tai tosilauseen ja kokemusperäisen tapahtuman välille siten, että tunnistaa myös kaikki ne ennakko-oletukset, jotka vaaditaan yleisen ja erityisen yhdistämiseksi. Ja nämä ennakko-oletukset voi nostaa esiin vain sellainen, joka todella kokenut kyseessä olevan asian.
Nelson asettaa näin kyseenalaiseksi koko opetusjärjestelmän, etenkin siltä osin joka koskee filosofian opetusta. Hänen mukaansa filosofiaa ei voi opettaa valmiina oppirakennelmina kuten historian tosiasioita. ”Jos haluaa tosissaan välittää filosofisia näkemyksiä, ei jää muuta mahdollisuutta kuin se että haluaa opettaa filosofoinnin taitoa. (…) Jos siis on olemassa sellaista aihetta kuin filosofian opetus, se voi olla vain opetusta itsenäiseen ajatteluun (…).” Nelsonille tärkeää oli painottaa filosofian roolia ymmärryksen ja oman ajattelun kehittäjänä, ei siis pelkästään tiedollisena oppiaineena.
Hän muotoili filosofian opetusta koskevan periaatteensa ytimekkäästi muotoon: ”Valinnan pitää olla itselle selvä: joko sokraatikko tai dogmaatikko.” Tästä selkeästä kahtiajaosta seuraa, että jokainen opettava lause on dogmaattista; kaikki opetus vähentää ihmisen omaa ajattelua ja tekee hänestä auktoriteettiuskoisen. Opetus lisää kuuliaisuutta ja uskoa ulkopuolisiin auktoriteetteihin, se tekee aikuisesta ihmisestä alaikäisen omassa elämässään. Filosofian opetuksella ei ole muuta mahdollisuutta kuin auttaa ihmisiä ajattelun haasteen tiellä kohti itsenäisempää ja vastuullisempaa elämää.
Näin saavutaan kahteen pedagogian ja opettamisen ytimessä olevaan kysymykseen:
Miten on mahdollista opettaa ihmistä ulkoisen vaikutuksen kautta siihen, ettei antaisi ulkoisten vaikutteiden vaikuttaa itseensä?
Kuinka kasvatus yleensäkään on mahdollista?
Nämä kysymykset ovat oleellisia vain silloin, kun perusajatuksena on tukea vastuullisten, itsenäisesti ajattelevien ihmisten kasvatusta.